Kamarihuveja ja kasvukipuja

Reilut kolme ja puoli vuotta sitten ujo, jokseenkin introvertti ja heikohkosti suomea puhuva Michaela oli keuruulaisen yrittäjätutun painostuksesta suuntaamassa jonkun ihmeen Nuorkauppakamarin Start-koulutukseen. Maanläheinen pienyrittäjä Michaela oli vakuuttunut siitä, ettei se olisi ollenkaan hänen juttunsa. Tämä tunne vahvistui kun paikalle saapui vimpan päälle sliipattu porilainen pukumies punaisessa urheiluautossaan. Kyseinen juppi oli joku ”RC” jollain “alueella” ja hoki, että hän kyllä tukee ja auttaa. Eipä osannut Michaela silloin aavistaa, että hänet kolme vuotta myöhemmin yhdessä sen keuruulaisen tutun kanssa valitaan tämän porilaisen (jo silloin?) hiusmuodin edelläkävijän hallitukseen kansallisella tasolla.

Elettiin syyskuuta 2014, eli aika tasan kolme vuotta ja puolitoista kuukautta sitten, kun minä – hämmentynyt koejäsen Vaasasta – osallistuin ensimmäiseen aluekokoukseeni. Olin ainut osallistuja Vaasasta ja tuttuja oli tasan viisi tyyppiä naapurikamareista sekä se yksi porilainen juppi. Astelin sisään suurin silmin ja heti lauma ihmisiä tuli vastaan halaamaan. Vaasan kamarin tilanne oli tunnettu alueella. Vaasalaisia ei ollut muutamaan vuoteen näkynyt missään ja kaikki tuntuivat kuulleen tästä yhdestä miltei sukupuuttoon kuolleen kamarin uudesta vaasalaisjiiceestä. Innokas kokousosallistuja tarttui minua käsivarresta ja vei ”GA:han”, se oli kuulemma se tärkeä kokous, jossa äänivaltaiset päättävät asioista. No tuota, istuin alas ja seurasin tilannetta. Ilmeisesti kokouksen puheenjohtajalla ja sihteerillä oli jotain erimielisyyksiä ja yhtäkkiä alkoi reggaerekka raikumaan ja koko yleisö pomppasi pystyyn sheikkaamaan. Mietin että tämä siis oli se virallinen osuus… Meno ei vakuuttanut vakavuudellaan, ei päivällä eikä myöhemmin illallakaan kun karvaiset naiset istuivat häkissä ja paljastaviin leopardiasuihin pukeutuneet miehet pyysivät valokuvaan. C:n aluekokouksen teema oli leipää ja sirkushuveja, voitte vain kuvitella mitä muuta ilta tarjosi. Silti (tai juuri siksi?) joku kipinä syttyi.

Muutama viikko myöhemmin, silloin jo jäsenenä ja vastavalittuna puheenjohtajana seuraavalle vuodelle, päätin ihmisistä ja yleisestä tunnelmasta humaltuneena lähteä myös kansalliseen kokoukseen Helsinkiin. Se oli monessa mielessä käännekohta minun elämässäni. Ujo Pohjanmaan tyttö seurasi harmaaseen bleiseriin piiloutuneena GA:ssa ehdokkaiden rohkeutta ja heittäytymiskykyä – miten joku uskaltaa? Olin aivan häkeltynyt ihmisten kyvystä laittaa itsensä likoon, itse kammoksuin esiintymistä ja jopa puhelinsoitto tuntemattomalle pelotti. Kokouksen värianalyysikoulutuksessa opin myös, että harmaa on viimeinen väri mitä minun kannattaa pukea päälleni ja halusin vajota lattian läpi maantienvärisessä pikkutakissani. Suoraan ko. koulutuksesta suuntasin Sokokselle bleiseriostoksille. Luulin tajunneeni, miksi tätä kutsutaan oppimisjärjestöksi.

Kansallinen kokous antoi ideoita ja verkostoja ja keräsin yhä enemmän itseluottamusta kamarin ruorissa. Kehitys oli humalluttavaa ja janosin lisää, niinpä hain alueeni kansainvälisyyspäälliköksi. Tätä varten jouduin alueakatemiassa pitämään puheen ja minua jännitti niin paljon, että puhuin sen melkein kokonaan ranskaksi. Osallistuin aktiivisesti muiden kamareiden ja alueiden tapahtumiin kerätäkseni oppeja ja tietoa, ja lähdin myös kansainvälisiin kokouksiin tutkimaan menoa. Olin jopa niin hyväuskoinen, että annoin Miss Rajahalmeen järjestää minulle sokkotreffit Istanbulin EC:hen. Verkostoni oli vielä suppea, eikä kukaan tuttu ollut lähdössä sinne. Jenni sanoi että “tuo yksi Hanna on lähdössä, te olette molemmat hyviä tyyppejä, lähtekää yhdessä.” Tapasimme Tampereen rautatieasemalla kohteena Istanbul ja siitä meidän syvä ystävyys joka kestää ylä- ja alamäet sai alkunsa. Tänään minulla on jo repussani yli 40 jc-kokousta, joista yli 10 on kansainvälistä, ja tiedän että vaikka yksin lähtisikin kokoukseen, ei siellä koskaan ole yksinäistä.

Helsingin 2014 kansallisen vaalikokouksen myötä se harmaa bleiseri jäi roikkumaan kaappiin. Sen mukana kaappiin jäivät pelot koulukiusaamisajalta ja isän sanat taitojeni riittämättömyydestä. En kuitenkaan ole vielä uskaltanut hankkiutua siitä eroon. Käyn edelleen tietyin väliajoin sovittamassa sitä jos se vaikka olisikin käyttökelpoinen. Se istuu edelleen, mutta peilikuva ei tunnu ollenkaan omalta. En ole enää sama harmaa Michaela, joka mietti “uskaltaisinko?”, “mitähän ihmisetkin miettivät?”. Matkani tähän pisteeseen on ehkä ajallisesti ollut lyhyt, mutta etäisyydessä mitattuna sitäkin pidempi.

Ensimmäistä kertaa tuntiessani harteillani Vaasan kamarin käädyt ja pitkät perinteet olin 29-vuotias. Olen hyvin tunnollinen henkilö ja olin koko ikäni elänyt muiden ehdoilla, muiden toiveita kunnioittaen. Minun johdollani kamarin jäsenmäärä kasvoi 1 900 %, mutta oma kasvuni on ollut moninkertainen ja jatkuu edelleen. Nyt tajuan sanan “oppimisjärjestön” oikean merkityksen. Olen saanut rohkeutta ja itseluottamusta sekä rakkaita ystäviä, jotka nostavat minua joka päivä ylöspäin. Kasvu kuitenkin merkitsee aina myös kasvukipuja. Olen tehnyt vaikeita päätöksiä, itkenyt, särkynyt täysin. Erään vaikean päätöksen kanssa kamppaillessani, yksi tänään hyvin rakas henkilö käski minun lukea Mika Waltarin novellin Kuun maisema. Kun mietin tätä matkaani, kyseinen novelli tulee usein mieleeni, etenkin lause: “Pian sen jälkeen täytin kolmekymmentä vuotta. Olin paennut kyllin kauan. Aloin elää, jotta maailma muuttuisi.”

Minulta usein kysytään miksi nuorkauppakamari, tai mitä konkreettista hyötyä olen saanut. Vastaan että olen kasvanut suunnattomasti, olen saanut verkostoja, ystäviä, myyntiä, työelämätaitoja ja oppeja. Sitä todellista hyötyä ei kuitenkaan voi pukea sanoihin. Koejäsen Michaelalle luvattiin, että mitä enemmän annat sitä enemmän saat. Olen antanut kaikkeni, ja kaiken olen myös saanut. Olen edelleen sama ihminen kuin kolme ja puoli vuotta sitten. Minusta tuskin koskaan tulee sitä yltiöekstroverttiä, joka osaa spontaanisti ottaa lavan haltuun tuosta vain ja rauhallisuuteni on osa luonnettani. Ja se on ihan ok. JCI Creedissä sanotaan, että arvokkainta maan päällä on ihmisen persoonallisuus ja minusta on hienoa, että nuorkauppakamarissa saa kasvaa parhaaksi versioksi juuri omasta itsestään. Tässä minä nyt olen kolme vuotta myöhemmin kirjoittamassa kehitysjohtajan toimintasuunnitelmaa ensi vuodelle, täysin omana itsenäni, entistä värikkäämpänä, entistä ryhdikkäämpänä ja paljon onnellisempana.

Michaela Palmberg
Kehitysjohtaja 2018, kansainvälisyys, SNKK
Kansainvälisyyspäällikkö 2017, SNKK
Aluekansainvälisyyspäällikkö 2016, SNKK:n alue C
IPP 2017, Vaasan NKK